Olen viisikymmentä ja olen ehtinyt olla työntekijä, toimitusjohtaja, yrittäjä, järjestöjohtaja, markkinoija, kouluttaja, kirjoittaja, konsultti ja omaishoitaja. Välillä olen tehnyt montaa asiaa yhtä aikaa, välillä taas olen ollut tilanteessa, jossa en halunnut tehdä töitä oikeastaan ollenkaan. 

Esikoiseni sairastuminen muutti myös suhtautumistani työhön tavalla, jota en olisi osannut etukäteen kuvitella. Ennen sitä olin hyvin uraorientoitunut. Pidin projekteista, vastuusta ja siitä, että asioita sai vietyä eteenpäin. Olin tottunut ajattelemaan, että useimmat ongelmat ratkeavat, kun niitä selvittää tarpeeksi ja ryhtyy tekemään. Kun lapseni sai vakavan diagnoosin, vastaan tuli ensimmäistä kertaa asia, johon mikään määrä tehokkuutta, suunnittelua tai osaamista ei auttanut. Siinä kohtaa työkin alkoi näyttää aivan erilaiselta. Se, mikä oli ollut minulle tärkeä osa identiteettiä, tuntui hetken täysin yhdentekevältä.

Ilmoitin lopulta, etten aio palata entiseen työhöni. Olin pienten lasten äiti, omaishoitaja ja käytännössä vailla työpaikkaa. Jos olisin silloin tarkastellut tilannetta urasuunnittelun näkökulmasta, olisi se näyttänyt kehnolta. Jälkikäteen ajatellen juuri siitä alkoi kuitenkin seuraava vaihe työelämässäni.

Pienistä pätkistä kohti kokonaisuutta

Aloin tehdä vähän töitä siellä täällä. Yrittäjyys tuli mukaan. Järjestötyö vei minut kokonaan uusiin aiheisiin, ja lapseni sairauden kautta opin terveydenhuollosta, lääkehoidoista, vaikuttamisesta ja päätöksenteosta enemmän kuin olisin koskaan vapaaehtoisesti lähtenyt opiskelemaan. Jossain vaiheessa huomasin istuvani kokouksissa, joihin en olisi aikaisemmassa elämässäni kuvitellut päätyväni. Välillä keskustelin yritysten markkinoinnista, välillä potilasjärjestöjen asioista, välillä lääkehoitojen saatavuudesta. Monet asiat, jotka näyttivät ensin täysin erillisiltä, alkoivat vähitellen liittyä toisiinsa.

Huijarisyndrooma ja huonommuuden tunne

Koin usein huonommuutta. Vertailin itseäni ihmisiin, joilla oli yksi selkeä tutkinto, ammatti ja pitkä ura samalla alalla. Oma työelämäni näytti lähinnä levottomalta tempoilulta suuntaan jos toiseen. Olin vaihtanut suuntaa, opiskellut lisää, tehnyt samaan aikaan useita töitä ja päätynyt tehtäviin, joita en ollut suunnitellut.

Ongelma olikin ehkä omassa asenteessani, eikä työurassani. Jos työelämä kestää neljäkymmentä tai viisikymmentä vuotta, mahtuu siihen väistämättä aika paljon muutakin elämää. Perheitä perustetaan, ihmiset sairastuvat, läheiset tarvitsevat apua, omat kiinnostuksenkohteet muuttuvat ja kokonaisia ammatteja syntyy ja katoaa. Olisi aika suuri vaatimus ajatella, että ihmisen pitäisi kaiken tämän keskellä haluta kolmekymppisenä, nelikymppisenä ja viisikymppisenä täsmälleen samoja asioita työltään.

Työurassa on erilaisia vaiheita eikä kaikkien niiden tarvitse näyttää ulospäin samalta ja suunnitellulta. On vuosia, jolloin työ vie paljon tilaa ja ihminen haluaa mennä kovaa eteenpäin. Sitten voi tulla vuosia, jolloin energia menee aivan muihin asioihin. Se ei tarkoita, että kaikki aikaisempi olisi mennyt hukkaan tai että ura pitäisi myöhemmin aloittaa jotenkin alusta.

Omalla kohdallani juuri ne hitaammat ja sekavammat vaiheet ovat myöhemmin osoittautuneet tärkeiksi. Järjestötyöstä on ollut hyötyä yritysmaailmassa, markkinoinnista vaikuttamistyössä ja omista elämänkokemuksista sellaisissa asiantuntijatehtävissä, joihin ei ole olemassa yhtä valmista koulutusta. Jälkikäteen olen alkanut nähdä, että nämä eivät olleetkaan irrallisia sivupolkuja, vaan monipuolisen osaamisen rakennuspalikoita.

Maraton, ei uraputki

Siksi pidän nykyään enemmän maratonvertauksesta kuin ajatuksesta uraputkesta. Pitkällä matkalla vauhti vaihtelee. Välillä kulkee hyvin, välillä hengästyttää ja joskus tekee mieli kävellä hetki. Joskus reittiä joutuu muuttamaan kokonaan. Kokonaisuudella on enemmän merkitystä kuin yksittäisellä kilometrillä.

Toisin kuin maratonilla, ei työuralla tarvitse olla yksittäistä maalia, johon lopulta päädytään. Olen jo muutaman kerran ehtinyt ajatella löytäneeni sen, mitä haluan tehdä, ja sitten kiinnostunut taas jostakin uudesta. Ehkä se ei olekaan merkki siitä, etten osaisi päättää. Ehkä työelämä vain muuttuu ihmisen mukana.

Kun katson omaa uraani taaksepäin, kaikkein kiinnostavimmat asiat ovat syntyneet kohdissa, joita en olisi itse osannut tai halunnut suunnitella. Siksi yritän suhtautua myös seuraaviin mutkiin vähän rauhallisemmin. Pitkällä matkalla kaikkea ei tarvitse tietää etukäteen.

- Pia