En ole löytänyt työnilon täydellistä reseptiä, ainoastaan irrallisia ajatuksia.

Olen itse ollut muun muassa torimyyjä, vapaa-ajanohjaaja, kerhonvetäjä, yrittäjä, opettaja, tiiminvetäjä, copywriter ja kääntäjä. Huomaan, että työpaikasta, työnkuvasta tai toimialasta riippumatta tietyt asiat ovat tehneet työstä parempaa.

Ihanat asiakkaat ja kivat työkaverit. Vahva luottamus siihen, että joku auttaa, kun oma pää on solmussa. Jaettu iloa ja nauru ja luottamus siihen, että töissä on turvallista olla välillä vähän tyhmäkin. Sekä tunne siitä, että saa olla hyvä siinä mitä tekee.

Opettajana parasta oli hetki, kun opiskelija yhtäkkiä ymmärsi asian, jota oli hetki sitten vielä ihmetellyt. Kirjoittaessa taas saan iloa siitä, kun keksin hyvän kielikuvan, oivaltavan ajatuksen tai sellaisen sanaleikin, josta tulee itsellekin vähän höpsähtäneen onnellinen olo.

Ehkä työnilo syntyykin juuri näistä pienistä onnistumisen ja oivaltamisen hetkistä.

Satu-sääntö

Minulla on elämässäni vähän omituinen 30/70-sääntö. (Sanotaan sitä nyt vaikka Satu-säännöksi) Satu-sääntö menee niin, että elämässä 70 prosenttia otetaan tosissaan, 30 prosenttia on leikkiä, kepeyttä, iloa.

Olen ajatellut esimerkiksi perhearjessa, että jonkinlainen hävikki kannattaa laskea aina mukaan. Ruokaa menee hukkaan, lasten tavaroita katoaa, jokin asia unohtuu jonnekin ja joskus tulee maksettua parkkisakkojakin. Jos arjen laskee niin tarkasti, ettei minkäänlaista hävikkiä ole mukana, suunnitelma on heikohko.

Yrittämisessä olen ajatellut, että noin 30 prosenttia yrittämiseen käytetystä rahasta pitää jättää leikille. Kaikkea ei voi optimoida, vaan joskus pitää kokeilla jotain uutta vain siksi, että se kiinnostaa.

Ehkä tarvitsemme työelämässäkin 30/70-sääntöä.

70 prosenttia voidaan tehdä tosissaan. Painaa täysillä. Tehdä hyvää työtä, ottaa vastuuta, pitää kiinni tavoitteista ja hoitaa hommat kunnolla. Kun tehdään, niin tehdään.

Mutta lopulle 30 prosentille voisi antaa vähän enemmän tilaa. Se voi olla työkaverin kanssa höpöttämistä kahvikoneella. Yhteistä nauramista ja ihmettelyä. Asiakkaan kanssa eksymistä hetkeksi varsinaisen asian ulkopuolelle. Ideointia, josta ei ehkä koskaan tule mitään. Työkaverin auttamista. Spontaania ajatustenvaihtoa. Sitä, että joku sanoo jotain ihan pöhköä ja toinen jatkaa siitä vielä pöhkömmälle. Työpaikan "sosiaalista peliä" pidetään helposti vähän turhana. To do -lista ei edisty!!! Vai edistyykö se juuri silloin kevyemmin, rennommin ja iloisemmin.

Luottamus ei synny työhyvinvointikyselyistä, vaan siitä kun ihmiset tutustuvat toisiinsa, auttavat toisiaan ja oppivat tuntemaan toisensa.

"Toi on aika paska"

Minulle hyvä työyhteisö tarkoittaa myös sitä, että voi sanoa toiselle: "Toi ei muuten ole hyvä. Tehdään tämä yhdessä paremmin" Ja tämä ilman, että varotaan sanoja.

Hyvässä työyhteisössä ei tarvitse koko ajan todistella omaa erinomaisuuttaan, hyvässä työyhteisössä on henki, että jotenkin tämä nyt hoidetaan. Ihminen saa olla sekä hyvä työssään että välillä ihan pihalla. Saa kysyä. Saa erehtyä. Saa sanoa, ettei tiedä. Saa myös innostua. Ja saa nauraa.

Työelämän ilo ei tarkoita sitä, että kaikki on kivaa. Ei tietenkään ole. On kiirettä, hankalia asiakkaita ja työtovereita, epäonnistumisia, ikäviä muutoksia, yt-neuvotteluja, huonoja päiviä ja maanantaiaamuja.

Mutta juuri siksi työssä pitäisi olla myös kepeyttä.

Ammattitaito tuo työhön vapautta

Kun osaan työni, minun ei tarvitse puristaa mailaa liian kovaa. Voin luottaa siihen, että osaan tämän. Ja jos en osaa, joku auttaa tai opettelen. Voin tehdä hyvää jälkeä ilman, että jokainen yksityiskohta muuttuu elämän ja kuoleman kysymykseksi.

Ehkä työssä jaksamiseen liittyykin yllättävän paljon kykyä erottaa toisistaan asiat, jotka ovat oikeasti tärkeitä, ja asiat, joista vain sattuvat sillä hetkellä tuntumaan siltä.

70 prosenttia kunnolla.

30 prosenttia hengittämistä, ihmisiä, leikkiä, naurua ja sivupolkuja.

Työssäkin pitää saada olla ihminen.

-Satu