Samu Heikinmatti: Paluu
Aurinko kurottaa häikäisevät säteensä pilviverhon takaa. Painaudun syvemmälle ratikkapysäkin lipan alle ja istun vihreälle penkille. Takamus kastuu yösateen jättämästä kylmästä vedestä.
Avaan muoviin pakatun tonnikalakolmioleivän. Kaivan sen nurkkaa hieman esiin pakkauksesta ja haukkaan pari kertaa. Kotona olen ehtinyt vain juoda kupillisen pikakahvia mustana uhmaikäisen päiväkotiinvalmistautumistaistelun lomassa. Leipä maistuu ja näyttää harmaalta. Haukkaan vielä pari palaa ja heitän loput pakkauksineen roskiin. Hörppään päälle kahvia termarista. Paha maku vaihtuu toiseksi.
Ratikka lipuu pysäkille. Puikkelehdin poistuvien matkustajien ohi sisään, vaikka kohteliasta olisi toki odottaa. Tarvitsen istumapaikan, että voin aloittaa työpäivän valmistelut jo hyvissä ajoin. Illalla en niitä kyennyt tekemään.
Istun vapaalle paikalle, kaivan läppärin repusta ja avaan sen. Koneen käyttäminen julkisissa tuntuu epämukavalta, vaikka en tietosuoja-asioita pyörittelekään. Tuntisuunnitelman teko takkuaa. Sijainen on tehnyt hyvät merkinnät, mutta poissaoloni on ollut pitkä ja kiinniotettavaa liikaa yhden aamun aikana hahmotettavaksi meluisassa ratikassa. Päädyn lätkimään jotain päivän aiheeseen liittyviä tehtäviä peräkkäin ja toivon parasta. Ei ole kovin pedagoginen olo.
Tästä ei tule mitään.
Kaksi kuukautta sitten, aamulla, soitin töihin. Kerroin, etten pääse ylös sohvalta. Yritin laittaa sukkia, mutta jalat eivät suostuneet viemään minua sukkalaatikolle – puhumattakaan eteisestä, rappukäytävästä tai ulko-ovesta.
Sain sairaslomaa ja lähetteen terapiaan. Opin uuden koodin: F41.9. Ihmisten kielelle avattuna se tarkoittaa määrittelemätöntä ahdistuneisuushäiriötä, mikä oli kaikessa epämääräisyydessään osuvaa. En kyennyt tekemään mitään tietämättä miksi. Jäin sohvalle.
Vaunu pysähtyy ja ovet aukeavat.
Sataviisikymmentä metriä työpaikan ovelle.
Se sujuu, kun kävelen askel kerrallaan. Heikko hullu. Niin joku saattaa sanoa. Tai ehkei kehtaa sanoa, mutta ajatella.
Sata metriä.
Vielä voisi kääntyä takaisin. Ratikka kotiin päin on lähdössä ihan kohta. Vielä en ole törmännyt kehenkään tuttuun. Olisi helppoa ilmoittaa, että töihinpaluu lykkääntyy. Selittää jotain vaikka flunssasta.
Viisikymmentä metriä.
Nyt jalat sentään vievät eteenpäin, vaikka mieli yrittää jarruttaa. Terapeutti lupasi, että saa pelottaa. Muistan hengittää.
Nolla metriä.
Jalat pysähtyvät ovelle. Hengitän vielä: sisään, ulos. Vilautan avainlätkää lukijalle, joka piippaa ja kuulen lukon rasahtavan.
Jätän vaatteet pukuhuoneeseen ja käyn pissalla. Vitkuttelen. Käytän käsienpesuun kohtuuttoman paljon aikaa.
Avaan kahvihuoneen oven. Tuore tummapaahtoinen kahvi tuoksuu. Aidosti iloisia tervehdyksiä. Kukaan ei sentään kehtaa kysyä vointia. Joku kaataa kahvia kuppiin ja ojentaa sen minulle. Toinen joku tarjoaa konvehdin kahvin kaveriksi. Hiljaista rupattelua tuntisuunnitelmista. Hartiani laskeutuvat hieman.
Juon kahvin pikaisesti ja juttelen niitä näitä. Ilmapiiri on rauhallinen, hyväksyvä. Muistan jälleen hengittää. Nyt se on helpompaa.
Ehkä tästä tuleekin jotain.
Kiitän kahvista ja menen kopiohuoneeseen. Kaivan läppäristä oikeat tiedostot ja laitan tulostumaan. Käsi on vakaa, homma toimii selkärankamuistilla. Kone alkaa sylkeä aanelosia tasaisella, rauhoittavalla tahdilla.
Koulunkäynninohjaaja tulee hakemaan jotain tarvikekaapista, mutta huomaa minut ja pysähtyy. Ennen kuin ehdin edes tervehtiä, hän ottaa minua kädestä kiinni, katsoo silmiin ja hymyilee.
– Miten sä voit? Siis ihan oikeasti, hän kysyy.
– Paremmin nyt, vastaan ja uskon itsekin siihen.
– Ihana saada sut takaisin.
Ihana tulla takaisin, ajattelen, mutta päädyn mutisemaan hämmentyneen kiitoksen.
Hän nappaa laatikollisen saksia mukaansa ja viilettää matkoihinsa. Tulosteet ovat valmiit. Huoneessa kuuluu enää vain ilmastoinnin vaimea hurina. Muuten on aivan hiljaista. Nousen ylös, otan paperit tulostuskaukalosta ja poistun.
Kun kävelen kohti luokkaa, käytävä tuntuu pitenevän jokaisella askeleella. Minä pystyn tähän.
En pysähdy, vaikka käytävä venyisi sadan kilometrin mittaiseksi. Minä pystyn tähän.
Tartun kahvasta ja avaan oven. Toistakymmentä päätä kääntyy katsomaan minua hymyillen. On kuin pää pulpahtaisi pintaan pitkän sukelluksen jälkeen; Keuhkot vetävät itsensä täyteen happea ja katse kirkastuu.
Tämä oli se tärkeä. Tämän minä osaan.
– Hei, ope! Sinua olikin jo ikävä!
Kyllä tästä tulee jotain. Jotain hyvää.