Moni loppuunpalamisen kokenut tietää, miltä tuntuu ajaa päin seinää. Kun keho ja mieli lakkaavat yhtäkkiä ottamasta käskyjä vastaan. Kun ei enää yksinkertaisesti jaksa.

Minun on tunnustettava, että ruuhkavuosien keskellä mieleeni on muutaman kerran noussut outo ajatus: sairaalafantasia. Siinä olen joutunut sairaalaan, ja kaikki tekemättömät asiat ovat vain jääneet muiden hoidettaviksi. Minusta pidetään huolta. Saan hoivaa, aikaa ja luvan levätä.

Kun sairaalafantasia muuttui todeksi

Tämä "fantasia" muuttui yllättäen todeksi, kun reilu kuukausi sitten sain kuulla, että molemmat polveni ovat niin huonossa kunnossa, että tekonivelleikkaus on ainoa järkevä vaihtoehto. Vakuutuksen turvin sain valita leikkauspäivän ja pääsin nopeasti hoitoon. Lääkärin sanoin: "Pari ensimmäistä viikkoa leikkauksen jälkeen voivat olla aika rouheita."

Heräsin nukutuksesta uusien polvien kera. Maailma pyöri silmissä ja olo oli surkea. Tätä kesti monta päivää. Pikku hiljaa pääsin kuitenkin liikkeelle ja ruokakin alkoi maistua.

Löysin Yle Areenasta koukuttavia sarjoja, joita saatoin katsoa parhaimmillaan kaksi kautta päivässä. Palvelu pelasi: puoliso ja lapset toivat sänkyyn kaiken, mitä keksin pyytää.

En muista, milloin olisin viimeksi saanut luvan vain olla. Katsoa hömppää ja nukkua päiväunia aina, kun väsyttää. Kun puhelin soi, saatoin todeta yksinkertaisesti: "Olen sairaslomalla – nyt ei ole aika työasioille."

Avasin muutaman kerran läppärin ajatuksella, että tekisin jotain järkevää. Suljin sen nopeasti. Tajusin, että olen liian väsynyt, liian lääkitty ja yksinkertaisesti liian kipuinen tehdäkseni mitään.

Sietokyvyn rajoilla

Voin aidosti sanoa, etten ole stressannut mistään. En tiedä tarkalleen, mistä seuraavat tuloni tulevat, enkä kuinka monta "pientä asiaa" on jäänyt hoitamatta. Kipu vei kaiken huomion: kun energia menee toipumiseen, ei jää tilaa murehtimiselle.

Voimien palauduttua tilalle tuli hetkittäin turhautuminen. Kotona moni asia on vähän rempallaan, enkä pysty tekemään asialle mitään. En myöskään kehtaa jatkuvasti pyytää muita hoitamaan pieniä, näennäisesti merkityksettömiä asioita puolestani.

Hiljalleen olen kuitenkin alkanut sietää sitä, ettei kaiken tarvitse olla juuri niin kuin minä haluan.

Pysähtymisen opetus

Olen saanut kokea, miltä totaalinen pysähtyminen tuntuu. Ja se on ollut yllättävän arvokasta. Maailma näyttää rauhallisemmalta, kiireettömämmältä. Olen myös huomannut, kuinka paljon apua saan, kun sitä oikeasti tarvitsen – tai kun osaan sitä pyytää.

Toivon, että pystyn kantamaan tämän tunteen mukanani, kun arki ja työt taas käynnistyvät. Ja toivon, että useampi meistä uskaltaisi jarruttaa ajoissa ennen sitä seinää. Meistä kukaan ei ole niin korvaamaton kuin helposti kuvittelemme.

Ja ehkä minäkin vielä joskus opin sietämään myös aukijätettyjä kaapinovia ja lattialle unohtuneita sukkia.

- Pia