Mayu Alexandra: Mie kellun

Minulla on salaisuus. 

Tiedän, että ainakin yhdellä työkavereistani on samainen salaisuus. Nähdessämme toisemme työpaikalla, katsomme toisiamme tietäväisinä ja hymyilemme päitämme kevyesti nyökäyttäen.

Minulla on työpaikka, johon mennään kolmeksi viikoksi töihin ja vastapallona ollaan kolme viikkoa vapailla. Ensimmäinen viikko menee totutellessa rytmiin ja pohtiessa, onko tässä pienintäkään järkeä. Taas jäi puoliso lapsen ja koiran kanssa pois elämästä. Parisänky vaihtuu yhden hengen vuoteeseen, työpaikalle ei saa tuoda eläimiä ja lapsen elämään ja teini-iän haasteisiin saa vain etäyhteyden (uhka vai mahdollisuus?).

MUTTA! Kolmen viikon työrupeaman jälkeen olen kolme viikkoa täysin vapaa. Juuri nyt istun junassa matkalla Kairosta Luxoriin mussutellen samalla munakoisolla ja falafeleilla täytettyä leipää. Lento Egyptiin oli edullinen ja minulla aikaa ja mahdollisuus lähteä. Kolmessa viikossa ehtii kiertää ihan mukavasti ja päästä reissaamisen virtaan kellumaan.

Entä itse työ? Suuri salaisuuteni on, että pidän työstäni. Suorastaan nautin siitä. Töissä saan olla "vain" työmoodissa. Tiedän omat tehtäväni, pystyn olemaan tarpeellinen ratas työyhteisössä, työt pysyvät työpaikalla ja kotielämä kotona (ainakin niin hyvin kuin ihminen voi rehellisesti väittää).

Työstä saamallani palkalla tulen omalla elämäntyylilläni mukavasti toimeen. En tienaa satojatuhansia, eikä minulla ole tuottavia sijoituksia, lomaosakkeita tai edes autoa, mutta näen ja koen paljon ja olen tyytyväinen elämääni. Lisäksi autosta luopumista ja julkisiin siirtymistä suositellaan kaikille pallontallaajille, joten olen myös allonharjalla ratsastava edelläkävijä. Saa sanoa taloustaidoton ituhippikin, jos haluaa.

Työrupeamani jälleen alkaessa kuuntelen myötätuntoisesti monien kiroilua siitä, kuinka haapanan raskasta on tulla töihin ja kunpa vain jo kotiin pääsisi. Raskasta työtä tämä on; fyysisesti ja henkisesti, se on totta. Joulut, uudetvuodet, pääsiäiset, synttärit, vuosipäivät, juhannukset, isän- ja äitienpäivät, häät, hautajaiset tai Minna Canthin päivä voivat jäädä välistä. Se on yksi tämän työn varjopuolista.

Silti, toisten kirotessa, minä ja työkaverini katsomme toisiamma vaivihkaa silmiin, hymyilemme ja sanomme ääneti: "Tiedän, minustakin on mukava tulla taas töihin." Eikö ole ikävää, että sen pitää olla salaisuus? Jos sanoisimme ajatuksemme ääneen, herättäisimme ärsytystä ja närää. Ehkäpä "Kel onni on, se onnen kätkeköön" ajatusmallista voisi vihdoin kansakuntana luopua. 

Kel onni on, se onnea jakakoon ja sen ei pidä sinua ärsyttämän, senkin pierupeikko.