Kaija Pelttari: Villieläin työpaikalla

Työnilo on siitä merkillinen ilmiö, että sen huomaa usein vasta silloin, kun se on poissa. Se on kuin kahvinkeittimen suodatinpussi: arkinen ja näkymätön, mutta ilman sitä aamusta tulee katastrofi.

Työnilo ei nimittäin aina asu iloisissa kick-offeissa tai PowerPointin viimeisellä dialla, jossa hymyilevät ihmiset katsovat tulevaisuuteen. Se asuu useammin siinä hetkessä, kun läppäri käynnistyy ongelmitta ja ilman ylimääräistä mutinaa, kollega vastaa kysymykseen ilman huokaisua tai joku sanoo ääneen: "Hyvä idea." Siinä on villieläin nimeltään Työnilo.

Työnilo on myös taitolaji. Sen voi hukata kiireeseen, turhaan kireyteen tai loputtomaan "tehdään nyt tämä nopeasti" -asenteeseen, joka kestää yllättäen vuosia. Toisaalta sen voi löytää yllättävistä paikoista: kollegan avusta, loogisesti järjestellystä arkistosta, selkeästi kirjoitetusta sähköpostiviestistä, järkevästä toimeksiannosta, rupattelusta kahvipisteellä, oikeaan aikaan alkaneesta palaverista tai siitä, että saat palikat liikkeelle ja pallot pyörimään.

Työnilo tarttuu, koska ihmiset ovat toistensa peilejä. Yhden pieni innostus toimii kuin avoin ikkuna tunkkaisessa huoneessa. Se ei pakota ketään palelemaan, mutta muistuttaa, että raitista ilmaa on olemassa. Kun joku suhtautuu työhönsä arvostaen ja uteliaasti, se antaa muille luvan tehdä samoin ilman pelkoa näyttää naiivilta. Arvostuksesta viriävä ilo heijastuu koko työyhteisöön.

Työnilo tarttuu myös hyvin arkisilla tavoilla. Se kulkee äänensävyn mukana, siinä miten vastataan viestiin, jaetaan kiitos, jutellaan työkaverille tai myönnetään virhe ilman draamaa. Se näkyy siinä, kun joku auttaa ilman että siitä tehdään numeroa. Kun nämä pienet eleet toistuvat, ne alkavat muodostaa työkulttuuria, jossa ilo ei ole erillinen projekti, vaan vähän kuin sivutuote siitä, että ihmiset kohtelevat toisiaan hyvin ja uskovat siihen, että työllä voi olla muutakin arvoa kuin seuraava deadline.

Erityisen kiehtovaa työnilossa on se, ettei se vaadi jatkuvaa onnea. Se sietää maanantaita, jäähtynyttä kahvia, tylsää raportointia ja tehtävää, joka ei ole unelma. Se sietää myös hetkittäisen tunteen siitä, että työ on ylimitoitettua tai tylsää. Työnilo on realismia. Se on tunne työnsä hallinnasta ja siitä, että tälläkin tekemiselläni on merkitystä ja jokin järkevä muoto, vaikka se muoto olisi excel.

Työnilon vastavoimana kulkee kyynistyminen, joka ei pidä meteliä tullessaan. Se hiipii sisään pieninä "ihan sama", "joopa joo" ja "ei tämä ole toiminut ennenkään" -tyyppisinä lauseina. Kyynistyminen ei synny yhdessä huonossa päivässä, vaan se on monen pienen pettymyksen sarja. Ideat jäävät ilmaan, vaatimukset ja resurssit eivät kohtaa, tavoitteet ovat epäselvät, prosessit päällekkäisiä, johtaminen epäjohdonmukaista, kiitos jää saamatta, ja vaiva valuu kuin kahvi väärään kuppiin.

Kyynisyys on näennäisen järkevää, jopa suojautumista, mutta samalla se syö tilaa siltä pieneltä innostukselta, joka joskus sai sinut aloittamaan. Silti kyynistyminenkin on inhimillistä, ja ehkä juuri siksi se hellittää, kun joku pysähtyy, kuuntelee ja kysyy aidosti: "Entä jos tällä kertaa olisi toisin?"

Ehkä työnilon suurin salaisuus on sen tarttuvuus. Kun yksi uskaltaa olla vähän innostunut, toinenkin saattaa unohtaa kyynisyytensä kahvitauon ajaksi. Ja kun ilo pääsee leviämään, työpaikalla tapahtuu ihme, jossa ihmiset alkavat puhua toisilleen kuin ihmisille.

Työnilo ei ole joogapäivä eikä Teams-emoji. Se on tarpeellisuuden tunne. Sinä olet juuri se ammattilainen, joka sai työarjen sujumaan. Työnilo on kevyt nyökkäys peilikuvalle työpäivän päätteeksi. "Ihan kelpo päivä". Ja se riittää yllättävän pitkälle.