Juha Salmi: Vihdoin töissä

Aamut eivät enää alkaneet herätyskellon pirinällä. Janilla ei ollut mitään, minkä vuoksi sen olisi pitänyt soida. Hän heräsi silloin kun keho pakotti, nälkään tai siihen, että ajatukset alkoivat kiertää samaa kehää. Valo hiipi verhojen välistä asuntoon, jossa vaatteet lojuivat tuoleilla, tiskit altaassa ja pöly kerääntyi nurkkiin, joita hän ei enää jaksanut huomata.

Jaksamattomuus ei ollut pelkkää väsymystä. Se oli hidasta painoa rinnassa, joka teki pienimmistäkin asioista raskaita. Suihkuun meneminen, ulos lähteminen tai viestin kirjoittaminen tuntui vaativan enemmän voimaa kuin hänellä oli. Jani istui sohvalla ja tuijotti puhelintaan, vaikka tiesi, ettei ollut ketään kenelle soittaa. Ei siksi, ettei hän olisi halunnut puhua, vaan siksi, ettei ollut ketään, kelle olisi ollut helppo sanoa: minä en jaksa.

Rahattomuus seurasi häntä kaikkialle. Hän laski mielessään, mitä pystyi ostamaan ja mitä ei. Työhakemukset katosivat hiljaisuuteen, ja jokainen vastaamaton viesti vahvisti tunnetta siitä, että hän oli jäänyt sivuun. Tulevaisuus tuntui huoneelta, jonka ovi oli suljettu. Iltaisin väsymys ei tullut tekemisestä, vaan tekemättömyydestä. Päivä oli kulunut, mutta siitä ei jäänyt mitään kerrottavaa – ei toisille, eikä itselle.

Kaikki muuttui sinä päivänä, kun Jani sai töitä. Ei kerralla eikä juhlallisesti, vaan hiljaa. Sähköposti, jossa luki vain muutama rivi, mutta niiden paino tuntui käsissä asti. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kalenterissa oli merkintä, johon piti herätä. Joku odotti häntä.

Työ ei ollut helppoa. Se vaati läsnäoloa, kuuntelemista ja joskus oman jaksamisen venyttämistä äärimmilleen. Mutta jokaisessa päivässä oli hetkiä, jotka kantoivat: kun joku hymyili helpottuneena, kun apu osui oikeaan kohtaan, kun kiitos oli vilpitön.

Jani huomasi iloitsevansa siitä, että sai auttaa muita. Ei suurilla teoilla, vaan olemalla paikalla. Vähitellen hän alkoi nähdä itsensä toisten silmien kautta. Arvostus ei ollut äänekästä, mutta se tuntui. Häneen luotettiin. Häntä tarvittiin. Aamut alkoivat saada merkityksen, ja iltaisin väsymys tuntui erilaiselta – ansaitulta.

Asunto ei ollut vieläkään täydellinen, mutta se oli elossa. Päivissä oli suunta, puhelimessa nimiä, joille saattoi soittaa. Työpäivästä tulisi raskas, mutta se olisi sen vaivan arvoinen.