Jorma Aaltonen: Omaishoitajan arki

Kerron omaishoitajan arjen valopilkkuja. Muistelen niitä leskimiehenä ilman kronologisen etenemisen pakkoa. Joka päivä tulee mieleen jotakin. Raskaat päivät koetan häivyttää muistojen suljettuun arkistoon ja iloittavat hetket jaan teille jokaiselle. Kerron avioparin elämän yhteisistä puuhista puolen vuosisadan ajalta.

Virallisen omaishoitajan elämä alkoi omaishoitajien hyvinvointipäivien tuliaisena. Siellä kollegat patistivat minua virallistamaan omaishoitomme. Nämä hyvinvointipäivät olivat ihmeellisiä puhdistautumisen ja purkautumisen hetkiä, kun kolmekymmentä miesomaishoitajaa tapasi parin päivän ajan. Tällaisen tapaamisen jälkeen anoimme ja saimme virallisen omaishoitajuuspäätöksen. Minun piti olla riittävän terve ja vaimoni riittävän sairas. Hoitosuhde kehittyy parisuhteeseen huomaamatta ja käytännössä se on vuosia kestävä tapahtumaketju.

Omaishoito ei ole pelkkää hoitoa, vaan paljon eleltiin parempina jaksoina tavallista vanhan avioparin elämää. Oikein hyvinä jaksoina matkustimmekin. Teneriffalla touhusimme omien rajoitteiden mukaan. Hotellin uima-altaalla lojuimme lavereilla alkutalven lämmössä. Uimaankin piti mennä. Sehän onnistui, vaimo syliin ja altaan reunalle ja sitten nosto veteen. Kaikki hyvin. Ja takaisin laverille taas sylikyydillä.

Meitä oli seurattu. Suomalainen nainen tuli kysymään, miten tuo kaikki onnistuu, kun te ette puhu asiasta mitään. Huvitti tämä uteliaisuus ja totesin vain, että meillä on omat tavat. Totta se oli. Vuosikymmenien harjoittelun jälkeen kumpikin tiesi toisen seuraavan liikkeen ja asiat onnistuivat neuvottelematta. Tällaiset pikkujutut olivat meille päivän kevennyksiä.

Kerran tilanne vaati, että vaimoani oli hoidettava lääkkeellä, jota piti antaa kanyyliin kahdeksan tunnin välein. Kotisairaalahan sellaisen työn hoitaa, vaikka omaishoitaja monenlaista joutuukin tekemään, niin suonensisäinen on ammattilaisten asiaa. Äkkiä siihen tottui, että hoitajat tulivat ja menivät heille annetulla avaimella.

Kerran iltamyöhäisellä hoitajat yllättivät meidät. Sängyn päässä seisoi kaksi tyhjästä ilmestynyttä hoitajaa. Meidän iltapuuhat olivat kesken ja sanaa sanomatta he olivat jääneet seuraamaan. Kunnes huomasin heidät ja sain sanottua pakollisen heipan. Naiset purskahtivat nauruun. Kohta he kehuivat hienoksi ja jatkuvan rakkauden osoitukseksi meidän iltapuuhaa. Luin aina illan päätteeksi jotakin kiinnostavaa kirjaa vaimolleni, kunnes hän nukahti, ja nyt oli asia vielä vaiheessa. Myöhemminkin, kun sattui sama hoitaja, niin kysäisi, onko iltasatu jo luettu.

Erikoinen muisto on Riisitunturin retki. Olimme ruskaretkellä Kuusamossa, ja kuulimme Riisitunturin murskepolusta. Hetkessä päätimme, huomenna tunturiin, tilaisuus ei ehkä koskaan toistu. Lähdimme pysäköintipaikalta pyörätuolin kanssa metsäpolulle. Polku nousi vain hiukan ja tunturille kapuaminen tuntui helpolta. Puurajan yläpuolella oli jyrkempiä mäkiä. Niistäkin keinottelimme yhteisvoimin.

Lepotauolla makasin kalliolla ja ihmettelin ympärillä leviävää Särestöniemen tauluista tuttua räiskyvää ruskaa. Matka jatkui, mutta viimeinen nousu huipulle oli liikaa vanhan miehen voimille. En jaksanut työntää tuolia ja selkä edellä en uskaltanut yrittääkään. Jos siinä tapahtuu vahinko, niin voi sattua mitä hyvänsä. Vanha konsti auttoi. Vaimo syliin ja huipulle. Olimme voittajia ja kumpikin ylpeitä, me voimme tehdä yhdessä mitä tahansa. Kiitokseksi ponnisteluista saimme ainutlaatuisen näkymän. Alhaalla Kitkajärvi ja sen takana Ruka. Hienona lisänä näimme ylitsemme lentävän hanhiparven. Tällaisen urakan jälkeen työ tuntuikin leikiltä ja oli yhteinen ilon aihe.

Taas kerran kotisairaala oli mukana kuvioissa. Meille tuli lääkäri ja hoitaja. Olin mielessäni helpottunut, tänään ei tarvitsekaan tehdä haavahoitoa. Kudoksia tuhoavan syövän haavoista poistettiin suojat ja siteet. Lääkäri tutki ja selitti meille haavojen syvyyksissä tapahtuneita muutoksia. Sitten hän yllätti ja pyysi minua tekemään päivän haavahoidon. Ryhdyin toimeen. Puudutin ja desinfioin kaikki aukot. Sitten sulloin pumpulipuikolla aukkoihin steriilit bakteereja tappavat siteet ja niiden päälle imevät siteet. Viimeiseksi suojaava liina ja teippikalvo. Työ tuli tehtyä lääkärin valvoessa sanaakaan sanomatta. Kun nousin siitä kumarasta, niin lääkäri totesi: "Kiitettävä suoritus. Jatkossa hoidat haavat joka toinen päivä ja hoitaja käy tarkastamassa tilanteen välipäivinä." Tämä oli mahdollista, kun halusin hoitaa vaimoani parhaani mukaan. Sairaalan haavahoitajat ymmärsivät asian ja opettivat minulle haavahoidon aina tilanteen mukaan. Olin ylpeä itsestäni. Ei siinä voinut tuntea työn iloa, niin vaikeaa oli läheisen kärsimysten seuraaminen, mutta jotain onnistumisen iloa tunsin ammattilaisen kiitoksista.

Yhteiset kylpyläpäivät olivat rentouttavia ja naurun aiheita saimme ulkopuolisten suhtautumisesta. Pärnun kylpylässä koimme ihmeellisen hetken. Olin viemässä vaimoani kylpylän puolelle pyörätuolissa. Luonnollisena asiana autoin tuolin naisten pukuhuoneen ovesta. Tyhjästä ilmestyi kaksi naista, jotka huusivat minulle, että mokomalla tirkistelijällä ei ole mitään asiaa naisten puolelle. Posket punaisina karjuivat, mutta kumpikaan ei vaivautunut pitämään ovea auki.

Toisenlaisen kohtelun saimme Vesileppiksessä. Invapukuhuoneesta pääsi pesuhuoneisiin. Vein vaimoni naisten ovesta, joka avautui keskelle pesuhuonetta. Sieltäpä tuli tuntematon alaston nainen ja nappasi tuolin minulta ja lupasi auttaa.

Mieleen painunut on myös saunajuttu Punkaharjun Valtionhotellissa. Siellä oli lomailijoille rantasaunassa miesten ja naisten tunnit. Kysyimme respasta, miten me, kun avustamisen takia vain yhteissaunominen onnistuu. Respan hoitaja ehdotti, että iltayhdeksältä saunavuorojen jälkeen voisimme mennä. Sovimme asian niin ja olimme tyytyväisiä. Kului tunti, ja respan hoitaja tuli ovellemme pahoittelemaan, että ei onnistukaan saunominen. Johtaja oli kieltänyt asian perustelemalla asiakkaiden tasapuolisella kohtelulla! Me keksimme oman ratkaisun ja varasin salmen toiselta puolelta leirialueen rantasaunan. Siellä nautimme yhdessä kesäillasta veden hengessä.

Omaishoitajan on tehtävä asioita, joihin sairaanhoitajalla pitää olla suoritettu koe ja lupa. Pistokset sujuivat huomaamatta kulloisenkin pakkauksen ohjeen mukaan. Vaikeampaa oli kovien kipulääkkeiden annostus ja vaikutuksen arviointi. Niinä aikoina en uskaltanut kunnolla nukkuakaan. Aina oli seurattava läheisen tajunnantasoa ja kipuja. Toki ammattilaiset neuvoivat, mutta lääkkeen tarpeen arviointi oli omaishoitajan näkemyksen varassa. Ammattilaiset eivät saa yksin näitä myrkkyjä käsitellä, mutta minun oli suoriuduttava yksin. Työn iloksi kivutonta yötä ei voinut sanoa, mutta jotakin helpotuksen tunnetta oli taka-alalla. Kerran apteekissa ymmärsin näiden aineiden erikoisuuden. Olin lähdössä, ja farmaseutti huusi minut takaisin ja antoi tiukan ohjeen:

– Tuo paketti kädessä et lähde ulos. Ennen kuin huomaatkaan, olet maassa ilman lääkkeitä. Hän seurasi, että sulloin paketin taskuuni.

Tässä työssä työnilo oli hetki, kun huomasi puolison olevan tyytyväinen. Silloin ei kummaltakaan puuttunut mitään. Omaishoito on taitolaji myös siinä mielessä, että autettava ei saa tuntea, että hän on kiitollisuuden velassa. Pitkän suhteen ehtoopuolella toisen sairastaessa tasapuoliset auttamiset ja tekemiset ovat historiaa. Niinä päivinä hoitava puoliso toteuttaa vihkilupauksen ylämäkikohtaa.