Inna Wathen: Jouluenkeli

Harmaa räntä rummuttaa volkkarini tuulilasia. Etsin turhautuneena parkkipaikkaa täyteen ahdetun kauppakeskuksen pihalta. Lopulta eräs punainen Kia peruuttaa tuskastuttavan hitaasti ulos ruudustaan. Naputan rattia sormillani ja vilkaisen kelloa, jo vartin yli. Olen auttamatta kohta myöhässä vanhimman lapseni ensimmäisestä kuorokonsertista. Siitä, josta tyttö oli puhunut taukoamatta viimeisen kahden kuukauden ajan. Sydäntäni vihlaisee, kun mieleeni ehtii ajatus siitä, miten tuo pieni lettipää etsii minua parasta aikaa yleisöstä ja miten kuoron johtaja näyttää hänelle kädellään, että nyt on aika keskittyä ja aloittaa ensimmäinen kappale. Hurautan parkkiin niin nopeasti, että loskaa lentää viereisen Volvon konepellille.

Läimäytän auton oven kiinni ja napsautan ovet lukkoon samalla kun hölkkään sakenevaan räntäsateeseen. On toisen adventin aatto ja kaupungin juhlavalaistus kuultaa valtavien hiutaleiden seasta kullankeltaisena aaltona. Etsin katseellani oikeaa ovea kauppakeskuksen seinämästä. Oven yläpuolella on suuri punainen kyltti, jossa on iso B. Huokaisen helpotuksesta ja kiirehdin ovelle. Liukuovista minua tulee vastaan vanha mies keppiinsä nojaten. Mies nostaa katseensa minuun ja erotan silmien takana pelkoa. Vanhuksen käsi roikkuu sivulla ja hän ottaa varovaisen askeleen räntäsateeseen. Kiiruhdan ohitse, mutta liukuovien jälkeen askeleeni pysähtyvät, vaikka yritän kaikin voimin jatkaa matkaa.

Käännän katseeni ja näen, miten vanha mies nojaa ovenpieleen. Kaukaakin erotan heti, että minua tarvitaan. Kansa ostoskasseineen kiiruhtaa miehen ohi. En voi mitään sille, että turhaudun. Miksi juuri nyt? Silti jalkani tekevät automaattisen U-käännöksen ja hölkkään vanhuksen luokse.

– Hei, olen lääkäri. Mikä on vointinne?
Istutan vanhuksen seinän viereen ja polvistun nuoskaan silkkihameessani. Tunnen heti, kuinka kylmä ja märkä kastelee jalkani. Vanhus yrittää mutista jotain, mutta suupieli roikkuu ja puhe on epäselvää mongerrusta. Katselen ympärilleni ja huomaan harmaatakkisen naisen takanani seisomassa.

– Juokse tuonne risteykseen ambulanssia vastaan, minä soitan apua.

Nainen lähtee ja B-ovesta alkaa siinä samassa kaikua laulu, jossa kerrotaan taivaan enkelistä. Enkeli saapuu maan päälle ilmoittamaan suurta ilosanomaa.

– Haloo, hätäkeskus.

Selitän tilanteen päivystäjälle nopeasti ja kerron, että todennäköisesti kyseessä on aivotapahtuma, mahdollisesti laaja infarkti. Kertaan oireet ja olinpaikkamme.

Puhelimessa ollessani tarkkailen vanhuksen tajunnantasoa, joka on selkeästi jo heikentynyt, silmät muljahtelevat ja meinaavat painua kiinni. Puristan haurasta kättä ja vanhus kiinnittää katseensa äkkiä minuun. Lumihiutaleet tanssivat hänen harmaissa hapsissaan, sormet ovat kylmät.

– "Jo-joulu… Enkheli," Vanhus saa soperrettua ja äkkiä hän hymyilee minulle terveellä suupielellään.

Hymyilen takaisin ja puristan miehen kättä omien, lämpimien käsieni välissä.

–"Apu on tulossa, koeta pysyä hereillä. Kuuntele vaikka miten kauniita lauluja täällä lauletaan."

Lasten kirkkaat äänet kantavat taas loskaiselle pihalle ja tällä kertaa kertovat, miten maa onkaan kaunis ja Luojan taivas kirkas.

Kun käännän katseeni takaisin vanhaan mieheen, näen heti, että nyt on elämän liekki pakenemassa. Silmät ovat kiinni ja hengitys kulkee rahisten. Vanhus ei herää kevyeen ravisteluuni ja lasken hänet kylkiasentoon. Hengitys säilyy melko säännöllisenä ja pulssi tuntuu, joten en aloita heti elvytystä, vaan tuen hengitystiet auki. Siniset valot välkkyvät ja vilkkuvat valaisten koko lumisen parkkipaikan, kun ambulanssi kaartaa viereemme. Sillä hetkellä vanhuksen hengitys myös loppuu.

Teemme kaikkemme saadaksemme miehen sydämen uudelleen käyntiin, mutta minä arvaan mieleni perukoilla, että yritys on turha. Hiljaa jään pihalle vielä katselemaan, kun elvytys lopulta päätetään tuloksettomana ja kuoleman saapuminen hyväksytään hiljaisella kunnioituksella.

Arkihuolesi kaikki heitä. Mieles nuorena nousta suo, nousee heleänä kuorona kohti lumista taivaan kantta. Nostan katseeni kaupungin valoihin, jotka yhä tuikkivat rauhallisen lämpöisinä talvisen kaupungin keskellä. Kaikesta huolimatta mieleeni hiipii rahtunen lämpöä, vaikka en olekaan jouluenkeli. Totean kuoleman.

Astun lopulta sisään B-ovesta ja tyttäreni juoksee suuressa aulassa luokseni posket hehkuen.

– Äiti, eikö ollutkin kaunis konsertti?

Nyökkään hymyillen ja halaan pientä tyttöäni.

– Lauloit kuin jouluenkeli.

Vihreät silmät loistavat tonttulakin alta ja minun sydämeni on kuitenkin puhdas, silmäni kosteat. Työni on olla se, joka kääntyy katsomaan. Työni on olla se, jonka hihaan tartutaan. Työni on olla ihmisenä ihmisille.