Helmi: Yösukat

Palaan vuosikymmeniä ajassa taakse päin. Siirryn talviseen iltaan. Olen tuolloin urani alussa, vasta seitsemäntoista kesää takana ja pätkä tätä talvea. Aloittelen iltavuoroa vanhainkodissa. Minua vastassa ovat pitkät hailakat käytävät ja oudot hajut. Korviini kantautuu erikoisia ääniä. Ikäihmisten hoiva huokailee minulle kipuillen. Tämä on kuin äänikirjasto, jossa "säilytetään" elämän kirjoja ihmishyllyillä. Minulle tullaan avaamaan tänä iltana yksi aukeama vanhimpien "kirjojen" osastolta.

Autan 90-vuotiasta miestä vessassa iltatoimilla. Vanha ihminen istuu auttaen pytylle. Jäykät polvet taipuvat naristen istuma-asentoon. Riisun vanhuksen ruskeaa tukisukkaa turvonneesta, kohjuisesta jalasta. Höpöttelen hänelle koko ajan ja yritän eleilläni osoittaa, etten satuta häntä. "Olet kyllä hyvä", mies kiittelee ja katsoo silmiin. 

Tunnen iloa ja lämpöä miehen sanoista. Vessassa on tunnelmaa. Miehen sanoista rohkaistuneena päätän kysyä häneltä yhtäkkiä, mikä on ollut hänen elämänsä paras hetki? Seuraa pitkä hiljaisuus, liian pitkä, ehdin jo hetken katua kysymystäni.

Vanha herra katsoo minua pitkään ja tarkasti, silmissä häivähtää ilo ja suru yhtä aikaa. Sitten hän tekee sen, avaa äänikirjansa minulle. Olen kyykyssä wc:n lattialla. Roskis haisee nenäni korkeudella ja hanasta tippuu vettä lavuaariin. Melkoinen kontrasti. Mies yskäisee ja samalla ajan ja paikan taju alkaa kadota, molemmilta. Siirrymme yhdessä pois vessasta, häneen muistoonsa lähes sadan vuoden taakse. Ollaan pienessä punaisessa pirtissä. Minua jännittää.

"Se oli sota-aikaa, äiti sairasti tuberkuloosia, hän makasi siinä karmisängyssään ja yski. Olisin niin halunnut siihen äitin viereen, mutta hän suojeli, tauti voi tarttua, äiti sanoi, ei päästänyt siihen."

Vessan lattialle tipahtaa pieni kirkas pisara, kaksikin. Olen ottavinani toistakin sukkaa pois, mutta samalla pyyhin silmäkulmaani. Missä kohtaa se "hyvä muisto" tulee, ehdin miettiä. Tarina jatkuu: "äiti kuoli siihen, keuhkotautiin."

Mies pitää pienen tauon, kunnes jatkaa... "Isä otti uuden vaimon ja syntyi uusia lapsia. Kasvattiäiti ei enää välittänyt minusta, kun sai omia lapsia. Surin äitiä ja isällä oli paljon työtä. Mutta kerran, yhden kerran isä otti minut kanssaan uunin taakse. Isä antoi minulle lusikallisen kalanmaksaöljyä. Muut ei saanu, isä sanoi, että hän antaa sulle vaan, antoi omalle lapselleen. Tuo hetki isän kanssa kahden on jäänyt niin hyvin mieleen. Sain olla isän kanssa siinä hetken."

Näen pienen pojan ja isän. Pojan, jonka äiti oli kuollut ja isän kanssa uunin takana vietetty hetki on ollut niin täynnä tunnetta, että se on kantanut lähes 100 vuoden takaa tähän päivään parhaana muistona. Vierailin hänen muistossaan. Ymmärrän, enkä silti voi käsittää. Elämässä on ollut kaikenlaista, silti hän kiittää taas. Kiittää sukan laitosta, vai kiittäkö siitä, että kävin hänen muistossaan ja kuuntelin?

Pujotan varovasti toisen lämpöisen sukan hänen kylmään koipeensa. Vanhan miehen jalka, mutta pienen pojan sydän, ajattelen. Hän katsoo taas minua "kai jokanen tarvittis äitiä" hän sanoo ja minä korjailen kantapään ryppyjä suoriksi. Tunnen surua, mutta samalla ihmeellistä merkityksellisyyttä tästä illasta, työstä ja elämästä.

Vanhus nieleskelee ja yskii, minulla on pala kurkussa. Hänen elämänsä onnellisin hetki on nyt jaettu minulle. Ja juuri tuona iltana valitsin tämän työn. Tai sitten työ ja vanhat ihmiset valitsivat minut. Nuo muistot ja hetket, välillä vessassa kerrotut, juuri minulle sanoiksi puetut.

Vuosikymmentenkin jälkeen, kun kävelen tähtitaivaan alla kotiin, mietin taas, miten ihmisellä voikaan olla näin hieno työ. Katson taivaalle, tähteni, teitä olen seurannut.