Työelämästä puhutaan usein kuin se olisi loputon ylämäki, jossa mennään harpaten kohti isompia tavoitteita, parempaa tehokkuutta, jatkuvaa itsensä kehittämistä. Ikään kuin ihmisen pitäisi olla jatkuvasti liikkeessä. Todellisuudessa kenenkään elämä ei kulje vain eteen- ja ylöspäin, vaan jokaisen polulle mahtuu myös pysähdyksiä, mutkia ja syviä suvantoja.

Monen työikäisen arkeen mahtuu jaksoja, jotka eivät sovi tehokkuuspuheeseen. Sairaus voi pysäyttää, työttömyys horjuttaa identiteettiä, avioero repiä arjen rakenteet rikki. Suru, uupumus tai epävarmuus voivat viedä voimat niin, että kehityskäyrä hetkeksi pysähtyy tai jopa laskee. 

Joskus pysähtyminen on tärkein liike

Kriisit ja vaikeat ajat eivät automaattisesti kasvata. Jotkut tilanteet vain satuttavat, eikä niistä tarvitse väkisin etsiä opetusta tai merkitystä. Silti monessa hankalassa vaiheessa on mukana jotakin, joka voi ajan kanssa muuttua ymmärrykseksi tai kasvuksi.

Kasvu ei synny siitä, että kiristämme tahtia silloin kun voimat ovat vähissä. Se syntyy usein siitä, kun laskemme rimaa, kevennämme odotuksia ja annamme itsellemme luvan olla keskeneräisiä. Kun hyväksymme, että juuri nyt riittää vähempi.

Vauhdikkaan virran jälkeen suvanto voi olla paikka, jossa ihminen alkaa kuunnella itseään uudella tavalla. Kun ulkoinen vauhti hidastuu, sisäinen ääni tulee kuuluviin. Voi huomata, mikä on oikeasti itselle tärkeää ja mikä on ollut vain tottumusta, suorittamista tai muiden odotuksia.

Suunta voi kirkastua epävarmuudessa

Työelämän näkökulmasta tärkeä muistutus on, että kaikki urapolut eivät ole nousujohteisia, eikä niiden tarvitse olla. Ihminen voi kasvaa myös silloin, kun ei näytä kasvavan. Voimat voivat palautua hiljaisuudessa ja suunta kirkastua epävarmuudessa.

Ja joskus juuri ne hetket, jotka tuntuivat kaikkein raskaimmilta, osoittautuvat myöhemmin käännekohdiksi. Suvannot ovat osa ihmisyyttä. Usein ne ovat myös edellytys sille, että jaksamme taas liikkua eteenpäin.

Eikä tärkeintä ei ole se, kuinka nopeasti pääsemme vaikeuksien yli. Vaan se, että annamme itsellemme luvan kulkea omaan tahtiin niiden läpi.

– Satu