Onko työyhteisö historiaa?

Viisikymmentä vuotta sitten tärkeintä oli työn tekeminen ja tehokkuus. Toisaalta esitettiin myös näkemys, että hyvinvoiva työntekijä tekee työnsä paremmin. Ajatus ei ollut tuolloin lainkaan itsestään selvä, mutta sai vähitellen jalansijaa.

Pidettiin tarkoituksenmukaisena, että työolosuhteet tukivat työntekoa ja samalla auttoivat työntekijää jaksamaan. Esimiesten toivottiin olevan läsnä, jopa jalkautuvan työpaikoille. Joissakin yhteyksissä ajateltiin niinkin, että myös työntekijän perheestä voitiin kantaa vastuuta, vaikka tämä ei toki ollut yleinen käytäntö.

Etätyö tuli jäädäkseen, mutta jotain katosi

Muistelen, että ajoittain viitattiin myös vanhan ajan tehtaan patruunoihin. Hehän huolehtivat työntekijöidensä terveydenhuollosta, asumisesta, lasten koulutuksesta ja jopa vapaa-ajasta. Eihän sellaista järjestelmää enää haluttu takaisin, mutta sen kokonaisvaltaisuudessa nähtiin jotakin, mitä ei aivan kevyesti voinut sivuuttaa.

Ajan myötä työolosuhteet kehittyivät, ja keskustelu siirtyi uusiin teemoihin. Etätyöstä alettiin puhua jo ennen kuin siitä tuli arkea. Lopullinen muutos tapahtui kuitenkin vasta koronan myötä, kun työpaikoille ei yksinkertaisesti voinut mennä. Työ siirtyi koteihin, mökeille ja joillakin jopa ulkomaille.

Työt tulivat tehdyiksi, siitä ei liene epäilystä. Samalla kuitenkin tapahtui jotakin muuta. Ihmiset etääntyivät toisistaan ja työyhteisöistään. Tietokoneen ääressä istuminen, etäkokoukset ja yksin työskentely alkoivat monista tuntua kuormittavilta. Osa koki olevansa entistä tehokkaampi, mutta kaikki eivät kokeneet näin.

Onko paluu työpaikalle aitoa yhteisöllisyyttä?

Vähitellen työnantajatkin havahtuivat tilanteeseen. Työntekijöitä alettiin kutsua takaisin työpaikoille yhteisöllisyyden nimissä. Usein tämä tarkoitti velvoitetta olla paikalla muutamana päivänä viikossa. Samaan aikaan työtiloja oli kuitenkin vähennetty. Monella ei ollut enää omaa työpistettä, vaan paikka piti etsiä sieltä, mistä tilaa sattui löytymään.

Ryhdytettiin myös erilaisia yhteisöllisyyttä tukevia toimia: aamiaisia, tilaisuuksia, juhlia. Silti ei voi välttyä ajatukselta, että jotakin olennaista oli jo ehtinyt kadota. Aito kiinnostus työkavereita kohtaan ei synny järjestämällä – ainakaan kovin helposti.

Ihmiset ovat erilaisia, kuten ennenkin. Toiset viihtyvät yksin, toiset kaipaavat seuraa. Yksi kysyy neuvoa vieressä istuvalta, toinen pohtii asiat mieluummin itsekseen. Mikä siis neuvoksi?

Ehkä ratkaisu löytyy ajan myötä, jonkinlaisena kompromissina. Uskon, että työn tehokkuus ja tuloksellisuus säilyvät keskeisinä, mutta samalla joudutaan pohtimaan, missä määrin yksilöllisiä toiveita voidaan ottaa huomioon. Uudet käytännöt eivät synny hetkessä.

Nuori työntekijä ruudun äärellä

Yksi kysymys askarruttaa erityisesti. On helppo kuvitella nuori työntekijä, joka aloittaa uransa etätyössä. Hän istuu yksin koneensa ääressä, ei tunne ketään eikä välttämättä edes tiedä, missä työpaikan pääkonttori sijaitsee – jos sellaista enää on. Kehen hän sitoutuu? Kehen hän tukeutuu?

Aikaisemmin oli tapana perehdyttää, opastaa ja kuljettaa uutta työntekijää mukana. Usein rinnalle nimettiin kokeneempi kollega. Näin työyhteisö myös siirsi hiljaista tietoaan eteenpäin.

Eikä pidä unohtaa sitäkään, että kaikissa ammateissa etätyö ei ole koskaan ollut mahdollista. Mikä on näiden työntekijöiden asema tässä muutoksessa? Käydäänkö heidän kanssaan enää keskustelua työyhteisön merkityksestä?

Ehkä kysymys ei lopulta ole siitä, onko työyhteisö historiaa vai ei. Pikemminkin kysymys on siitä, millaisena se säilyy ja kuinka paljon olemme valmiita sen eteen tekemään.

Pirkko Lahti

******

Kirjoittaja on FL, psykologi ja psykoterapeutti. Hän toimi pitkään Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtajana.