
Vain työelämää

Pia Lemmetty:
Miten toimintani vaikuttaa muihin
15.10.2026
Omalla toiminnalla on aina vaikutus myös muihin, muistuttaa Parastolan Piia.
Järjestin töissä tapahtuman, jonka kohderyhmänä olivat erityislasten ja -nuorten vanhemmat. Tapahtuma oli ilmainen, mutta minulla ja kollegallani meni sen järjestelyyn aikaa ja vaivaa, sekä firmalla rahaa tarjoiluihin ja tilavuokriin.
Toimimme ennen tilaisuutta parhaan osaamisemme mukaan: lähetimme vahvistusviestit ja saapumisohjeet sähköpostitse. Tunsimme pettymystä, kun tapahtumaan tuli paikalle vain yksi neljäsosa ilmoittautuneista. Kolme neljäsosaa jäi pois ilman minkäänlaista ilmoitusta.
Postasin turhautumiseni erääseen sosiaalisen median kanavaan. Kirjoitin siinä suunnilleen samat asiat kuin yllä.
Parin tunnin päästä kommenttikenttä oli täynnä vastauksia, joissa sain ämpärikaupalla lokaa niskaani. Kuinka kehtasin syyllistää vaikeassa tilanteessa olevia ihmisiä? Miten saatoin olla ymmärtämättä, kuinka raskasta erityislapsen vanhemmuus voi olla?
No, jotain minäkin vanhemmuudesta ja vammaisuudesta tiedän. Minulla on 18-vuotias vaikeaa lihastautia sairastava nuori.
Reaktiot jäivät mieleeni. Olen miettinyt, miten voisin itse toimia vastaavassa tilanteessa jatkossa paremmin. Voisiko ilmoittautumisessa muistuttaa selvemmin peruuttamisesta? Pitäisikö lähettää tekstiviestimuistutus? Sitouttaisiko pieni maksu osallitumaan? Mutta vielä enemmän olen miettinyt sitä, mitä tilanne kertoo meistä ihmisistä. Sama ilmiö näkyy nimittäin helposti myös työelämässä.
Kun oma näkökulma vie kaiken tilan
En ole mietintöjeni kanssa valmis, mutta välietapin päätelmä on karu: meistä on tullut itsekkäitä. Tai ehkä täsmällisemmin: olemme tottuneet tarkastelemaan yhä useampaa asiaa ensisijaisesti oman tilanteemme kautta.
Jos en pääse paikalle, sillä ei ehkä tunnu olevan suurta merkitystä. Jos en vastaa viestiin, joku kyllä pärjää. Jos palaveriin osallistuminen ei sovi omaan aikatauluuni, jätän sen väliin. Jos jokin työpaikan muutos hankaloittaa omaa arkeani, ensimmäinen kysymys on helposti: miksi tätä tehdään minulle?
Tuntuu, että kokonaisuuden näkeminen on katoava kansantaito. Ilmaisessakin tapahtumassa joku maksaa tilasta, tarjoiluista ja järjestelyistä. Kokouksessa joku on valmistautunut. Kollegan kysymys odottaa vastausta, koska hän tarvitsee sitä päästäkseen omassa työssään eteenpäin. Työyhteisössä yhden ihmisen tekemättä jättämä asia siirtyy usein jonkun toisen tehtäväksi.
Tämä ei tarkoita, että ihmisten pitäisi venyä loputtomasti tai asettaa muiden tarpeet jatkuvasti omiensa edelle. Elämässä tapahtuu asioita. Lapsi sairastuu, oma jaksaminen loppuu, aikataulut pettävät ja joskus yksinkertaisesti unohtaa.
Työelämässä yksilöllisyys on vahvistunut myös hyvistä syistä. Etätyö on tuonut monelle joustavuutta, työrauhaa ja mahdollisuuden sovittaa työ paremmin muuhun elämään. Samalla oman toiminnan vaikutus muihin voi jäädä aiempaa helpommin näkymättömäksi. Yhteinen vastuu voi hämärtyä, jos emme näe vieressä kollegaa, joka odottaa vastaustamme, tai ihmistä, joka on valmistellut kokouksen.
Taloudellisesti vaikeina aikoina ilmiö voi vielä voimistua. Kun oma toimeentulo, työpaikka tai tulevaisuus huolettaa, huomio kaventuu helposti siihen, mistä itse selviän. Se on inhimillinen reaktio, mutta samalla kyky tarkastella kokonaisuutta ja muiden näkökulmia voi heikentyä.
Puolustautumisen sijaan uteliaisuutta
Ehkä sama mekanismi näkyi saamissani somekommenteissa. Sen sijaan, että olisi pysähtynyt pohtimaan, voisiko postauksessa olla jokin näkökulma, jota ei itse ollut tullut ajatelleeksi, moni tulkitsi sen heti hyökkäykseksi ja asettui puolustuskannalle.
Tunnistamme nopeasti asioita, joista voisimme loukkaantua. Paljon harvemmin pysähdymme kysymään: voisiko tässä olla edes pieni pala totta?
Työelämässä sama näkyy palautteessa, muutoksissa ja ristiriidoissa. Kun jokin tuntuu epämukavalta, ensimmäinen reaktio on helposti puolustautuminen. Uteliaisuus voisi kuitenkin viedä pidemmälle. Mitä toinen yrittää sanoa? Mitä minä en ehkä itse näe? Voisiko tästä muutoksesta seurata jotain hyvää? Entä mitä oma toimintani tekee muille?
Ja sitten on vielä yksi yksinkertainen asia, jonka merkitystä aliarvioimme: anteeksipyyntö. Jokainen mokaa joskus. Unohtaa, myöhästyy, jättää vastaamatta tai toimii huonosti. Kaikkea ei tarvitse selittää puhki. Joskus riittää, että sanoo: anteeksi, minun olisi pitänyt toimia toisin.
Työelämässä puhumme paljon psykologisesta turvallisuudesta, empatiasta, johtamisesta ja kulttuurista. Ne kaikki rakentuvat lopulta hyvin arkisista teoista: vastaan viestiin, ilmoitan jos en pääse, teen sen minkä lupasin, kuuntelen ennen kuin loukkaannun ja myönnän, kun mokaan.
Ehkä ongelma ei lopulta ole se, että meistä olisi tullut läpikotaisin itsekkäitä. Ehkä olemme vain niin kiinni omassa elämässämme, huolissamme ja oikeuksissamme, että velvollisuudet toisiamme kohtaan jäävät välillä taka-alalle.
Siksi välillä kannattaa pysähtyä kysymään: onko toiminnallani vaikutuksia muihin?
