
Sivusilmällä
Kaikki tai ei mitään
Suomessa kohistaan ehdotuksesta nostaa eläkeikä 70 vuoteen. Keskustelun keskiöön nousee ajatus, kuinka pitkään ihmisen pitäisi tehdä töitä. Voisimmeko kuitenkin puhua hetken myös niistä vuosista ennen sitä?
Voisimmeko kuitenkin puhua hetken myös niistä vuosista ennen sitä? Siitä, millaista työelämän pitäisi olla, jotta siinä jaksaisi olla mukana. Mikäli työuran loppupäähän halutaan lisää vuosia, ehkä olisi syytä katsoa, mitä sen keskivaiheilla tapahtuu.
Elämä ei etene tasaisella työajalla
Ihmiselle tulee eteen elämänvaiheita, joissa jo tavallinen tiistai vaatii valtavasti ponnisteluja. Lapsi täytyy hakea päiväkodista kesken päivän, oma vanhempi tarvitsee saattajan lääkäriin ja työtilanne vaatii erityistä panostusta. Sitten on sairastumisia, eroja, surua ja kaikenlaista muuta, mistä ei lähetellä kalenterikutsuja etukäteen.
Tiukoissa mutkissa mahdollisuus tehdä hetken vähemmän voisi auttaa jatkamaan pidempään. Kolme työpäivää viikossa. Lyhyempiä päiviä. Väliaikaisesti vähemmän vastuuta. Ja sitten myöhemmin taas enemmän, jos elämä ja voimat sen sallivat.
Silti keventämistä joutuu helposti perustelemaan, ikään kuin kyseessä olisi epäilyttävä suhde työntekoon, jopa laiskottelu. Vaan entäpä jos kyseessä onkin varsin vastuullinen suhde omaan jaksamiseen?
Vähänkin on työpanos
Minua häiritsee työelämän kaikki tai ei mitään -ajattelu. Miksi työn määrän sovittaminen elämäntilanteeseen tuntuu edelleen poikkeusjärjestelyltä?
Osatyökykyisten kohdalla puhutaan työn sovittamisesta jäljellä olevaan työkykyyn, mutta sama kysymys olisi hyödyllinen paljon useammalle: mitä tämä ihminen pystyy tekemään juuri nyt, ja miten sille löydetään toimiva muoto?
Osaaminen ei katoa, vaikka käytettävissä oleva aika tai jaksaminen vähenee. Neljä päivää viikossa työskentelevä asiantuntija ei muutu torstai-iltana vähemmän asiantuntevaksi. Eikä ihminen, joka pystyy tekemään kymmenen tuntia viikossa, ole sama asia kuin ihminen, jolla ei ole mitään annettavaa.
Muutokset vaativat aina ponnisteluja ja pinnistelyä. Mutta uskon vahvasti siihen, että jos on tahtoa, on taitoakin.
Joustavuus on mahdollista
Työelämä osaa kyllä ajatella joustavasti. Meillä on osa-aikahommia, interim-johtajia ja fractional-asiantuntijoita: osaamista voidaan hankkia määräajaksi tai osaksi viikkoa. Se kuulostaa modernilta ja liiketoimintalähtöiseltä.
Mitä jos otettaisiin toiseksi, yhtä tärkeäksi lähtökohdaksi ihminen ja elämän eri sävyt. Tarjotaan joustoa myös silloin, kun työntekijä sitä tarvitsee voidakseen huolehtia ikääntyvästä vanhemmastaan, sairaista lapsistaan, surustaan, mielensä peikoista.
Jos osaamista osataan ostaa sopivina kokonaisuuksina, miksei työtä voisi myös rakentaa useammin sellaisiksi? Joustoa on jo. Kiinnostavaa on, kenen tarpeisiin sitä käytetään.
Myös seitsemänkymppisenä voi olla annettavaa
Toivoisin näkeväni työyhteisöjä, joissa olisi nykyistä enemmän eri-ikäisiä ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Sellaisia, joissa arvostetaan kokemusta, uuden näkemistä, rohkeutta ja kokeilunhalua ilman oletusta siitä, minkä ikäiselle mikäkin ominaisuus kuuluu.
Emmekä tietenkään voi rakentaa työelämän joustoa sen varaan, että koskaan ei saa lopettaa. Pitää saada myös jäädä eläkkeelle ja levätä. Mutta pitäisi saada myös olla mukana, jos haluaa. Myös palkkatyössä pitäisi olla tilaa pienemmille työpanoksille ja uudenlaisille rooleille.
Itse voisin olla esimerkiksi koulunkäyntiavustaja pari päivää viikossa.
Vähemmän pitää myös tarkoittaa vähemmän
Joustavan työelämän visio törmää myös rahaan. Kaikilla ei ole varaa pienempään palkkaan, eikä työn järjestäminen uudelleen ole työnantajalle yksinkertaista. Siksi jousto tarvitsee tuekseen toimivia ratkaisuja myös toimeentuloon ja työn organisointiin.
Sekin täytyy muistaa, että lyhyempi työaika tarkoittaa oikeasti pienempää työmäärää. Viiden päivän töiden tunkeminen kolmeen päivään pienemmällä palkalla on lähinnä tehokas tapa pilata hyvä ajatus. En usko, että koko työelämä uudistuu yhdellä eläkeikärajalla.
Me tarvitsemme enemmän mahdollisuuksia säädellä työn määrää, vastuuta ja rytmiä pitkin elämää. Jos haluamme ihmisten olevan mukana pidempään, välillä pitäisi voida olla mukana vähemmän.
-Satu
