Onnekas 1970-luku

Elämme laman ja työttömyyden kautta. Työssäolijat ovat osittain uupumuksen kierteessä tai eristäytyneitä. Korona ajoi etätöihin ja sieltä on vaikea tulla lähityöhön. Sama toistuu myös eläkeläisten kohdalla. On iso työ aktivoitua uudelleen, kun tottui kotioloihin. Silti me kaikki tiedämme, että kaipaamme toisia ihmisiä ja yhteisöä. 

Yhteisö ei synny itsekseen

Yhteisön eteen on aina jonkun tehtävä töitä. Itse hieman vierastan pinkkiin pukeutuneita työpaikkaviihdyttäjiä, jotka ohjaavat työpaikalla askartelua tai muuta sellaista. Kyllä työpaikka on aina ensisijaisesti työn tekemistä varten. Viihtyisyys ja yhteisöllisyys toki edesauttavat hyvää työntekoa.

50 vuotta sitten keskustelimme siitä, kuuluuko työhyvinvointi työnantajan tehtäviin. Luotiin Työsuojeluhallitus ja etsittiin työnantajien ja työntekijöiden yhteisin voimin keinoja määrittää työsuojelun vaatimuksia. 

Ymmärrettiin, että hyvinvoiva työntekijä on työnantajan turva. Työt sujuvat ja työtekijä ymmärtää työn tuottavuuttakin. Neuvoteltiin muun muassa palkkajärjestelmistä, ruoka- ja kahvitauoista ja terveydenhoidosta. Haettiin konsensusta. Osin aika hyvin tuloksin. Työterveys asettui uomiinsa. Aikaa myöten, seuraavien vuosikymmenten aikana kehitettiin vielä lounas-, liikunta- ja kulttuuriseteleitä ja niin edelleen. Osa näistä on yhä tarjolla.

Kahvitauon voima

Yksi konkreettinen esimerkki tuossa ajassa ymmärretystä hyvinvoinnin takaamisesta on sopimus, että työntekijällä on oikeus iltapäivällä kahvitaukoon. Ajatuksena oli, että kokoonnutaan yhteen, pakistaan erilaisista asioista ja toimitaan yhteisönä. 

Sellaista työntekijää, joka ei tullut toisten joukkoon ja joka syytti kiirettä, saatettiin katsoa pahalla. Päivätyön katkaiseminen ja "turhaan" löpiseminen antoivat aivoille tilaa levähtää. Vartin tauko katkaisi työrupeaman ja antoi tarvittavan elpymishetken.

Eteen- ja taaksepäin

Entäs nyt: Tällä hetkellä taidetaan paheksua niitä, jotka kokoontuvat kahvitauolle. Tavaksi on tullut kahvimukin hakeminen keittiöstä tai ruokatilasta ja painua kiireen vilkkaa työkoneen ääreen. On koko ajan kiire, kiire. Näin kait etätyössäkin! 

Olemme siis omaehtoisesti luopuneet elvyttävästä hetkestä, vaikka se työllä ja tuskalla saatiin sopimuksiin. Tuskin tätäkään saamme (tai osaamme ymmärtää) enää takaisin vai patistetaanko meitä nyt pakosti askartelemaan kesken päivää.

Yhtä lailla joissakin työpaikoissa saatettiin jumpata työhuoneen ulkopuolella käytävillä. Mutta nythän ei ole työhuonetta, tuskin käytäviäkään. On menty eteen- ja taaksepäin.

Historia opettaa

Joskus uudistuksen tai hyvinvoinnin siemen löytyy menneestä, ei tulevaisuudesta. Pannaanko mietintään, miten aivomme saavat työpäivän aikana elvyttäviä taukoja, niitä vartin katkoja? Ne lisäävät henkilökohtaista jaksavuutta ja työstä pitämistä.

Pirkko Lahti

******

Kirjoittaja on FL, psykologi ja psykoterapeutti. Hän toimi pitkään Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtajana.