Niinhän se kävi minullekin. Instagram-stooreissani vilahtelee talvisin kuvia valkoisen jään ympäröivästä mustasta aukosta, harmaista merimaisemista ja muumimamman näköisistä hahmoista vaappumassa kylpytakeissaan rantaa kohti.

Haasta "faktat"

Avantouinti tuli elämääni vasta viime talvena. Sitä ennen olin lähes puoli vuosikymmentä vakuuttanut itselleni, että kylmä vesi ei ole minua varten. Olin kokeillut kylmävesialtaita lähinnä uittamalla sääriäni ja todennut joka kerta, etten pysty. Se tuntui faktalta, ei mielipiteeltä.

Elokuussa 2024 naapureiden kanssa istuimme laiturilla uinnin jälkeen, ja joku heitti puoliksi vitsinä ajatuksen, että entä jos tästä jatkaisikin. Että kävisi joka aamu, säässä kuin säässä. Ajatus jäi ilmaan, ja yllättävän nopeasti se muuttui tekemiseksi. Aloimme käydä uimassa joka aamu, yleensä klo 7:15. Ensin vesi oli vielä lempeää, alle kaksikymmentä, sitten alle kymmenen. Lopulta vesi ympärillä jäätyi.

Onko järkeä vai ei?

Vaikeimpia olivat ne aamut, jolloin pistävää lunta tuli vaakatasossa ja polku avannolle oli yön aikana tupruttanut umpeen. Silloin mielessä kävi ihan rehellisesti, että onko tässä mitään järkeä. Kunnon varusteet tekivät koko kokemuksesta mahdollisen. Neopreenisukat ja hanskat eivät ole minulle luksusta vaan edellytys.

Vähitellen alkoi tapahtua asioita, joita en ollut varsinaisesti lähtenyt etsimään. Uni parani melkein huomaamatta. Kuumat aallot jäivät mereen. Mieli tuntui kirkkaammalta. Mutta vaikka nämä fyysiset muutokset olivat tervetulleita, ne eivät lopulta olleet tärkeintä.

Suurin muutos tapahtui pään sisällä. Oli aidosti huikeaa huomata, että pystyin. Että osasin ja uskalsin. Että jokin pitkään totena pitämäni ajatus itsestäni ei ollutkaan totta. En ollut aiemmin kykenemätön. Olin vain päättänyt niin. Sen oivaltaminen oli yllättävän vapauttavaa.

Rutiinit luovat turvaa

Toinen merkittävä asia liittyi arkeen ja työhön. Teen suurimman osan työstäni etänä, ja päivät voivat helposti lipua ohi ilman yhtäkään kasvokkaista kohtaamista. Avantoretkestä tuli rutiini, jossa tapasin naapureiden upeat naiset joka aamu. Se kesti ehkä kymmenen minuuttia, mutta sen aikana vaihdettiin päällimmäiset kuulumiset ja fiilikset. Se riitti yllättävän pitkälle.

Kolmas havainto oli suhteeni ympäröivään luontoon. Ennen aamu-uintejani en kiinnittänyt huomiota sään vaihteluihin tai luonnon tunnelmaan kovinkaan paljon. Aamu-uinnit veivät minua kuitenkin lähemmäksi sääilmiöitä, valon määrän huomioimista ja myös eläimiä: uintiretkellä olen bongannut haikaroita, saukon jäljet lumessa, hallin ja lukuisia muita eläimiä. Pieni pysähtyminen on avannut silmäni, kuinka rikkaan luonnon keskellä elämme jopa eteläisessä Helsingissä.

Rutiinit ovat rakkautta, sanotaan. Olen alkanut uskoa siihen. Rutiinit voivat olla rakkautta itseään kohtaan, omaa kehoa ja mieltä kohtaan. Ne voivat olla myös rakkautta omaa työkykyä ja jaksamista kohtaan. Avanto on tapa muistuttaa itseäni siitä, että pystyn enemmän kuin joskus kuvittelen ja että arkeen mahtuu pieniä, kylmiä hetkiä, jotka tekevät elämästä lämpimämmän.

Parastola haastaa sinutkin pulahtamaan!

-Pia