Kysy Korhoselta

Onko työelämässä tilanne, joka mietityttää? Kysymys, jota et ole ehkä aiemmin uskaltanut kysyä ääneen?

Kysy Korhoselta. Korhonen kuuntelee. Omalla tavallaan.
Ehkä saat vastauksen, ehkä uuden kysymyksen.

Aiemmat jutut löydät Varastosta.

Perusjamppa Porvoosta kysyy Korhoselta, pitääkö aina kehittyä.

"Onko se laiskuutta, jos en halua kehittää itseäni juuri nyt? Kaikki puhuvat koko ajan oppimisesta, kasvusta ja jatkuvasta kehittymisestä. Olen väsynyt jo pelkkään puheeseen. Pelkään että se roihahtaa taas käyntiin vuodenvaihteen jälkeen. Ollaan uusia ihmisiä ja kehitytään koko ajan. Mutta minä en halua kehittyä. Minä haluan vain tehdä työni rauhassa, ilman uusia kursseja, kehityskeskusteluja tai itseni brändäämistä. Olenko laiska vai onkohan tässä jotain muutakin?"

*******
Korhonen vastaa: Arvostan kovasti nimimerkkiäsi! Perusjamppuus kunniaan!

Meidät on aivopesty ajattelemaan, että ihmisen pitää tehdä ja olla koko ajan lisää ja enemmän. Ja firmoissa on usein tarve keksiä kynä uudestaan, kun pitää osoittaa, miten meillä ei jämähdetä paikoilleen.

Mihin ihmisen arvo perustuu? Mitaleihin, maileihin vai maratoniin?

Kaikilla on lupa olla vähän kesken ja keskeneräinen. Se pitäisi lukea jo syntymätodistuksessa. Tervetuloa maailmaan, mutta älä yritäkään tehdä sitä täydelliseksi ja itse valmiiksi tulla.

Perusjamppa, väitän silti, että kehityt väistämättä koko ajan. Mitä enemmän teet työtäsi rauhassa, sitä enemmän hallitset sen. Selviät siitä uudelleen ja uudelleen tilanteissa kuin tilanteissa. Se juuri on sitä kehittymistä.

Kun tammikuussa HR lähettää kutsun innovoimaan ja kun pomo pyytää kehityskeskusteluun, mieti, miten voisit vain jatkaa kylmänviileästi valitsemallasi tiellä. Ja luottaa, että olet riittävä ilman pakkokehittymistä.

Sillä kehittymistä on myös pysähtyä, rauhoittua ja nähdä se, mikä kaikki jo toimii. Ja tehdä sitä lisää. Joku epätoimiva voi samalla tulla näkyviin ja muuttua parempaan suuntaan. Ja taas kehittyy, vaikkei yhtään haluaisi.

Pidä Perusjamppa itsesi perusjamppana ja anna muiden jumpata, niin kroppaa kuin aivoja. Joskus luotettava perustekeminen on parempaa kuin jatkuva poukkoilu.

Sinä ansaitset loistaa, Perusjamppa!

Mirja avautuu Korhoselle:

"Nyt riittää. Vuoden kolmannet yt:t. Marraskuu. Ja parisuhde natisee. Tekis mieli myydä kaikki ja muuttaa Espanjaan"

*******
Korhonen vastaa: Mirja, onhan tuossa. Eipä ihme, että haet itse muutosta. Oman elämän yt:t: mitä pidät, mitä jätät?

Espanjassa asuu moni onnellinen suomalainen. Ja marraskuussa sinne lentää kilvan kaikki toimittajat etsimään suomalaisia, jotka "eivät taakseen katso" ja "ovat onnellisia koska uskalsivat". Epsanjan valo ja lämpö houkuttavat, ja noihin sanoihin me liitämme kesän ja kesäloman ja ikuisen onnen. Mutta, sorry vaan, ei se sielläkään jatkuvaa lomaa voi olla. Sielläkin alkaa väistämättä arki jossain kohtaa. Pitää löytää työ/rahan lähde, koti ja ystävät.

Meillä on usein ajatus, että kun aloittaa alusta, kaikki muuttuu maagisesti. Ikävä kyllä, en usko siihen. Paska haisee Espanjassakin. Usein realistisempaa on katsoa omaa risukasaa uudesta kulmasta. Mitä minä tarvitsen just nyt? Mikä auttaa kestämään tämän talven? Mitä tulisin ikävöimään? Mitä kaipaamaan? Voisiko sitä lisätä arkeen?

Ja tärkein: kuka Sua voisi tukea just nyt? Jos sen ottaisi todesta, että nyt on vähän tiukkaa, niin kuka voisi jeesata?

Kohti parempia aikoja, Mirja!

Marjo Mankkaalta kyselee:

"Teen sellasta työtä, joka on mahdollista tehdä myös etänä. Olen kokenut etätyön oikein hyvänä. Saan enemmän aikaiseksi, kun kukaan ei keskeytä ja kahvitunnilla ei ole pakko käydä juoruilemassa ja ruokatunnilla voi syödä missä tahtoo tai olla syömättä. Nyt johto pakottaa neljäksi päiväksi viikossa takaisin sinne kakofoniaan. Kädet hikoo jo valmiiksi ja päässä surisee. Millään jaksas alkaa taas kuunnella työkavereiden parisuhdekriisejä tai lasten räkätautipäivityksiä. Pitääkö mun ottaa lopputili vai mitä ihmettä teen?"

*******
Korhonen vastaa: Hyvä Marjo Mankkaalta! Olet oikeassa, yleensä vain lasten omia vanhempia kiinnostaa oman lapsen räkäklimpin väri.

Sinä tässä sen valinnan teet, otatko lopputilin vai et. Pidä itselläsi se oikeus, että niin voi ihminen tehdä. Lähteä jos haluaa.

Aina toki kun valitsee jotain pois, siitä seuraa jotain. Mitä se olisi tässä tapauksessa? Mitä et haluaisi pois nykyisestä arjestasi?

En kuullut kysymyksestäsi, mitä pidät itse työstäsi. Onko se mielekästä? Mahdollista? Motivoivaa? Ja ennen kaikkea, saatko siihen mitään lisäarvoa, jos teet sitä jonkun kanssa yhdessä? Vaikka vierekkäin toimistolla istuen? Yleensä se auttaa meitä rajaamaan ja näkemään oman työn tekemisen tahdin, kun suhteutamme sitä toisten tapaan työskennellä.

Korhonen on vähän sitä mieltä, että kärsimme kaikki koronan jälkeisestä long covidista. Meinaamme unohtaa porukalla, että kuusi vuotta sitten oli ihan normaalia mennä työpaikalle. Nyt se tuntuu meistä ihan oudolta ja hurjalta vaateelta. Että pitäisiko MINUN siis vaivautua AAMULLA flunssabussiin? Miten epäreilua ja kohtuutonta!

Ja meitä ei kiinnosta, vaikka tutkimukset osoittavat, että työpaikalle meno parantaa tuottavuutta (ketä kiinnostaa) sekä ihmisten sitoutumista työhönsä ja työpaikan tavoitteisiin (täh, mitä). Se, että porukalla tehdään töitä, tuo todistetusti enemmän lisää arvoa kokonaisuuteen.

Jos ne kollegat kaivavat neniään, mitä sinä kaivaisit kahvipöydässä? Mitä sinä voisit jakaa ja kertoa? Sitä kautta, ja vain sitä kautta, olet osa heitä. Yksin kotona makuuhuoneen nurkassa et ole.

Liisa Lappeenrannasta kysyy Korhoselta:

"Mitä voi tehdä, kun tuntuu, ettei oma ääni kuulu työyhteisössä? Palavereissa muut puhuvat päälle tai sivuuttavat, enkä aina saa sanottua mitään. En koe olevani ujo, mutta en osaa keskeyttää muiden puhetta. Lopulta olen hiljaa. Miten voisin päästä paremmin mukaan keskusteluun?"

*******
Korhonen vastaa: Tämä tunne on tutumpi kuin uskotkaan. Jos ääneen pääseminen vaatii keskeyttämistä, moni jää mieluummin sivuun. Se ei tarkoita, että sinulla olisi vähemmän sanottavaa – se tarkoittaa vain sitä, että keskustelukulttuuri suosii äänekkäimpiä.

Korhosen vinkit:

Ota asia varovasti esille – vaikka esihenkilön kanssa. Pelkkä huomion herättäminen voi jo muuttaa tilannetta.

Ehdota yhteisiä pelisääntöjä palavereihin: esimerkiksi "yksi mikki kerrallaan" tai Teamsissa "nosta käsi" -toiminnon käyttäminen.

Muista: kyse ei ole sinun rohkeudestasi, vaan siitä, että sinulle annetaan tilaa.

Korhonen muistuttaa:

Se, että sinua ei kuulla, ei tarkoita ettet olisi kuulemisen arvoinen.

Jarkko Savosta ränttää Korhoselle:

"Hitto mua pännii tällaiset parempi työelämä -sivustot. Kuka nyt saatana joka päivä jaksais töissä olla? En minä perkele ainakaan."

*******

Korhonen vastaa: No voihan perkele nyt Jarkko, jos näin on. Jos totta puhutaan, niin aika moni kai ihan tykkää, että saa mennä töihin. Työttömien näennäinen vapaus ja lottovoittajien joskus loppuvat rahat eivät taida kuitenkaan monellakaan riittää arjen sisällöksi. Mutta kerrohan: miksi just sä et jaksa?

Onko kohdalle sattunut se onnettomin esihenkilö? Tunarit tiimikaverit? Rasittavat asiakkaat? Palkka joka ei riitä mihinkään vai työtehtävä, joka ei kiinnosta? Jos näin on, ei ihme, että pännii.

Pahinta ihmiselle on tunne, ettei itse voi vaikuttaa mihinkään. Lipuu vain lastuna lainehilla. Oletko siinä kohdassa? Ja jos olet, niin onko mitään saumaa muuttaa edes pientä osaa siitä arjesta?

Sori Jarkko, mutta helpoin tapa saada muutos alkuun on aloittaa se itsestään. Vähän kuin avioliitossa: puoliso harvemmin muuttuu, joten usein se on sitten "ota tai jätä" -tilanne. Mitä sä voisit tehdä tänään toisin duunissa? Katso, muuttuuko mikään.

Mutta jos se perkele pännii joka päivä ja koko ajan, silloin on aika tehdä jotakin. Ei kenenkään kuulu jaksaa sellaista loputtomiin. Muutos voi olla pieni, kuten uusi tapa, uusi asenne, uusi keskustelu tai isokin, kuten työpaikan vaihto. Kunhan se vie sua johonkin suuntaan.

Korhonen nostaa hattua sille, että edes jotain tekee, sillä sohvan nurkassa murjottamalla ei työelämä parane.