Kulutin aikaa puhelimellani, ja jäin kiinni useampaan sanomalehden uutisen kommenttikenttään. Ensin en voinut lopettaa lukemista, sillä minun oli vaikea käsittää viestien tasoa ja sisältöä. Neljännen tai viidennen uutisen jälkeen totesin, että en voi enää jatkaa, sillä paha olo yltyi, verenpaine nousi ja ymmärtämättömyys ihmisten julkikirjoitettuja ajatuksia kohtaan loppui. Kommenttikentissä loisti rasismi, misogynia ja kateus – mutta ennen kaikkea siellä loisti ihmisten paha olo ja yksinäisyys. Uskallan väittää, että on paljon helpompi huutaa Facebookissa törkeyksiä tuntemattomille, kuin myöntää edes itselleen, että on yksinäinen tai voi huonosti.

Suomalaisista työssäkäyvistä jopa kuusi kymmenestä tekee ainakin osittaista etätyötä. Lisäksi meillä on tolkuton määrä työelämän ulkopuolella olevia ihmisiä sekä myös itseni kaltaisia yksinyrittäjiä, jotka kohtaavat toisia ihmisiä aivan liian harvoin. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole lähityön puolustuspuheenvuoro, vaan harkittu huuto kohtaamisten ja toisten huomioimisen perään.

Kaikki tarvitsevat vertaistukea 

Erityislapsen vanhempana olen oppinut jo kauan sitten, että yksi jaksamista keskeisesti kannatteleva voima on vertaistuki. Kun lääketiede tai sosiaaliviranomainen ei enää voi auttaa, saa toisilta samassa tilanteessa olevilta perspektiiviä ja lohtua. Muistan, kuinka aikanaan oivalsin että "vammaisenkin lapsen vanhempi voi käydä töissä ja elää normaalia elämää" – tämä oivallus tuli, kun tapasin toisia erityisten työssäkäyviä vanhempia. Ilman vertaistukea olisin ehkä jäänyt yksinäiseksi ja päätynyt siksi ilkeäksi hahmoksi, joka somessa huutelee kuinka helppoa kaikilla terveiden lasten vanhemmilla on.

Tein markkinoinnin sparrailuprojektin, jossa asiakkaanani oli nuori yrittäjä-äiti. Eräs tapaamisemme alkoi tavalliseen tapaan kuulumisten vaihdolla, mutta päätyikin siihen, että juttelimme kaikesta muusta, paitsi startup-yrityksen kasvustrategiasta. Hänellä oli haasteita perhe-elämässä, ja päädyimme jakamaan kokemuksia ja tukea toisillemme. Kohtaamisen jälkeen molempien silmät vetistivät, mutta sydän ja kannettava taakka tuntuivat kevyemmältä.

Omalla tielläkin tarvitsee kaverin

Me Parastolassa olemme kaikki oman tiemme kulkijoita, freelancereita ja yksinyrittäjiä. Kun olemme yhdessä pohtineet sivustoon liittyviä asioita, olemme siinä sivussa jakaneet hyvin henkilökohtaisiakin asioita. Kenelläkään ei ole varsinaisesti ollut helppoa viimeisen vuoden aikana, mutta yksin ei ole tarvinnut olla. 

Perustimme Parastolan tekemään suomalaisesta työelämästä parempaa, mutta samalla taisimme onnistua luomaan yhteisön, joka on enemmän kuin osiensa summa. Teemme timanttista sisältöä toimien samalla työn ja elämän tukiverkkona toisillemme.

Ihmisen ei ole hyvä olla yksin

Vaikka etätyössä on paljon hyviä puolia, älä jättäydy ulos työpaikan sosiaalisista kokoontumisajoista äläkä unohda kysyä naapuriltasi, miten hänellä menee. Sinun ystävällinen hymysi tai se, että kysyt mitä kuuluu – ja jaksat myös kuunnella vastauksen, voi merkitä enemmän kuin uskotkaan. Ehkä välittämisen ja yhteisöllisyyden kulttuuri alkaisi jonain päivänä näkyä myös sosiaalisen median kommenttikentissä? 

-Pia